Joululomalta palatessa oli ensimmäisen kerran Kiinaan tullessa "kiva päästä kotiin"-fiilis. Siihen asti maahantulot olivat olleet enemmän "koskas täältä seuraavan kerran pääsee pois"-tunnelman sävyttämiä. Ja kuten Jannen kollegakin huomautti, blogin sävy alkoi luisumaan "jippijaijee"stä "noooh"-kautta täyteen "-blaaaah"iin. Kulttuurishokiksi kai sitä nimitetään vaikka minä väitän yhä, että olen kyllä koko ajan viihtynyt Kiinassa. Elämä Kiinassa on kuitenkin sellainen elämä, jota en välittäisi viettää. Kuka siellä jo lyhistyi, että "taasko se alkaa valittamaan?". Selvennetään. Minä pidän Kiinasta koska olen käymässä täällä. Elää haluan kuitenkin luonnon lähellä ja sitä elämää Kiina ei tarjoa. Kaikki suomalainen "tuhansien järvien maa" ja "metsän valtakunta" -lässytys on kuulkaa globaalissa perpektiivissä ainutlaatuista ja arvokasta.

Takaisin Kiinaan. Nyt kun olemme olleet täällä toista vuotta, olemme aikalailla kotiutuneet. Alun jalot aikeet sekä paikallisiin tutustumisesta että kielen opiskelusta ovat karisseet. Karua. Kiinalaisten kanssa seurusteleminen edellyttäisi Kiinaan osaamista ja se taas vaatisi sekä motivaatiota että aikaa. En tiedä kummasta on suurempi pula, mutta se on selvää, että kaikki aika on nyt panostettava väitöskirjaan. Vaalin silti omanlaisiani ihmissuhteita tämän keskimaankansan parissa. Minulla on kotoisa olo kun hyppään taksiin, jonka kuski hekottelee puoli matkaa hyväntahtoisesti kiinankieliselle ohjeistukselleni; minulla on kotoisa olo kun kommunikoin elehtien ja nyökytellen paikallisen vihannes- ja hedelmäkauppiaani kanssa tuotteiden laadusta ja hinnasta; minulla on kotoisa olo kun esitän ayille pantomiimia Artun kylvettämisestä ja hän hymyilee ymmärryksen merkiksi; minulla on kotoisa olo kun kuski tietää sanasta "Lujiabang" että räätälille ollaan menossa; minulla on kotoisa olo kun räätäli tietää kuka olen ja mitä haen. Erityisen kotoisa olo minulla on kun menen suutarille. Minun suutarini istua nököttää kesät talvet, pienen jakkaran päällä, ulkosalla, vanhan kaupungin temppeliaukiolla. Siinä hän korjaa kenkiin ja laukkuihin liittyvät ongelmat muutamassa minuutissa muutamalla rämpylällä (RMB) samalla small talkia (kiinaksi, totta kai) harrastaen ja leveästi hymyillen. Tätä Kiinaa minulle tulee taatusti kotimaassa ollessani ikävä.

Arttu ja Saimi bookday-asuissaan koululla keväällä 2012

0 kommenttia

kommentoi

Palawan

29.02.2012 - 14:29

Minä luin kerran Mondosta artikkelin otsikolla "Maailman kauneimmat rannat". Sinne piti tietysti päästä! Kiinalaisten juhliessa Lohikäärmeen vuoden alkamista tammikuun viimeisellä viikolla 2012, me makasimme tropiikissa tasaisessa +28 C lämpötilassa nauttimassa merestä ja rannasta. Kuvaa klikkaamalla pääsette ihailemaan reissukuvia:

Paikkana on En Nido, Palawan, Filippiinit.

Artikkeli oli muuten oikeassa: sinne ei satuta sattumalta. Meidän matkamme alkoi suoraan joululomalta Suomesta. Lensimme ensin Shanghaihin ja lentokenttähotelliyön jälkeen Shanghai-Manila -> Manila-PuertoPrincesa. Saaren pääkaupungista matka jatkui 5 tuntia mutkaista viidakkotietä pitkin saaren pohjoispäähän, jossa on ElNidon kylä. Ja noin kilometri tämän pienen kalastajakylän ULKOPUOLELLA oli meidän mökkimme: suoraan meren rannalla palmujen alla. Matka paratiisin oli matkustamisen arvoinen :-)

5 kommenttia

kommentoi

Korea

29.11.2011 - 02:51

Pitkä viikonloppu Soulissa, marraskuu 2011

3 kommenttia

kommentoi

Ruokaa, ruokaa, ruokaa!

30.10.2011 - 03:58

Jääkaapin täyttäminen ei ole täällä yksinkertaista. Erään viikonlopun ruuanhakureissu eteni seuraavasti: Ensin ajettiin mopolla Summitiin ostamaan taivaallisen hyvää, tuoretta täysjyväleipää ja lapsille suklaavanukasta. Sitten suunnattiin Eurofoodsiin hakemaan müsliä, juustoa ja soodavettä. Matka jatkui vihannestorilla ostamaan hedelmiä ja salaattiaineksia. Ja siitä Janne ja Saana jatkoivat vielä ruokakauppaan poimimaan irtokarkkeja, nuudeleita ja jogurttia. Kumma homma, että tilaamme usein ruokaa kotiinkuljetuksella.

Maarit aikoinaan huokaili millainen nostalginen himo ulkomailla olevalle ihmisrievulle tulee perinteiseen suomalaiseen kotiruokaan ja kuinka ihminen loppuviimeksi haluaa ravita itseään lapsuutensa ruuilla. Noh, ruokakulttuurin tohtori tietää mistä puhuu. Pari viikkoa sitten iski kesken päivän hillitön pakkomielle saada lihamureketta. Näin ulkomailla asuessa olin ehtinyt jo unohtaa koko ruokalajin nimen joten jouduin googlettamaan "lihaa" ja "laatikkoa" hetken ennen kuin tärppäsi. Noh, eikun kauppaan osoittelemaan jauhettuja lihakasoja sormella (oletan ostaneeni sian jauhelihaa ja naudan paistijauhelihaa) ja kokkaamaan. 2,5 tuntia myöhemmin keittiössä leijui taivaallinen tuoksui. Lihamureketta (jauhelijaa, sipulia, purjoa, mausteita, kananmunaa, maitoa, vehnäjauhoja), keitettyjä perunoita (myydään kiinassa yksittäispakattuna koska kiinalaiset tykkäävät raastaa perunat lisukkeeksi eivätkä suinkaan valmista siitä yhtä pääruokaa), ruskeaa kastiketta (asianmukaisesti haudutettuna) ja höyrytettyä parsakaalta. Riemu oli katossa. Jannen kanssa söimme itsemme niin ähkyyn, että siirryimme suoraan television eteen makaamaan loppuillaksi. Arttu ja Saana lusikoivat molemmat koko ison lautasen loppuun mukisematta kertaakaan siitä mitä epämääräistä "vihreää" lautasella näkyi!

Samalla huomasin, ettemme ole syöneet kiinalaista ruokaa iänaikoihin. Kesälomaan asti jaksoin vielä tsempata paikalliskulttuurin puolesta eli vähintään kerran viikossa söimme paikallista ruokaa. Syksyn aikana kiinalaisen ruuan nautintokerrat ovat tasaisesti hiipuneet olemattomiin. Janne syö kiinalaisen lounaan töissä joka päivä. Minä taas kotona suosin länsimaista ruokaa koska kiinalaisen ruuan syöminen edellyttää seuruetta. Ruokalajeja tilataan pöydällinen ja pienellä porukalla päästään syömään vain paria lajia mikä vie pointin koko hommasta. Kiinalainen ruoka ja hyvää ja halpaa, mutta... Mutta nälkä lähtee vain lihamurekkeella ja perunoilla. Tai kaalilaatikolla (tätäkin olen tehnyt täällä hyvällä menestyksellä). Tai perunamuussilla ja nakkikastikkeella. Jos länsimaiset saavat valita minne mennään syömään niin äänestyksessä voittaa yleensä länsimainen ravintola. Sieltä saa pastaa, riisiä ja perunaa. Meksikolainen, intialainen ja japanilainen ruoka uppoavat myös hyvin.

Mutta kiinalainen ruoka on jotenkin tavattoman kaukana makurepertuaaristamme. Sain paikannettua mistä kiikastaa kun tilasimme taiwanilaista ruokaa: se oli herkullista ja selkeän makuista! Tiesin, mitä söin. Kiinalaisesta ruokaa kun nauttii tarpeeksi kauan, huomaa kaiken maistuvan yhtäkkiä soijakastike/riisiviinietikkamössölle. Asiaa ei auta jos pöytään tuodaan riisipallerojälkiruokaa (lukemattomia toinen toistaan äklömakeampia vaihtoehtoja), papuhyydykettä (näyttää jäätelölle, maistuu kylmälle papukastikkeelle) ja maissikakkua (päällä majoneesia ja nomparelleja). Olen nyt nimennyt aika monta ruokaa "turhiksi kaloreiksi" eli "menee alas, muttei ole mitään järkeä nauttia ruokaa, josta ei nauti".

Käsittämättömän kovassa kurssissa meillä on nykyään kaurapuuro. Kun lanseerasin pitkästä aikaa aamiaispuuroperinteen Arttu hihkui innosta "tätä mun lempparia Suomesta!". Kaurapuuro kelpaa pojalle nykyään aamupalaksi, välipalaksi ja iltapalaksi. Kiinassa nautimme yhä hedelmien runsaasta valinnanvarasta ja vihannesten halvoista hinnoista. Rakastan kiinalaista teetä ja nautin dumplingeista. Arvostan tiettyjä ruokalajeja niiden maun ja ravintoarvon vuoksi. Sen sijaan en millään käsitä kiinalaisten intoa syödä pliisua ja epämääräistä ruokaa koska se on kallista ja arvostettua. Kutsuillallisilla on poikkeuksetta kilpikonnaa (koska se on kallista vaikka maistuu vedessä lilluvalle kivelle), pikkulintuja (nimi kuulostaa samalle kuin sana "arvokas" tms. ja syötävää ei löydy nimeksikään), sisäelimiä (vaikuttavat positiivisesti eri ruumiinosiin), luita (parasta lihaa) ja ruotoista kalaa (tarjotaan kokonaisena symboliarvon vuoksi). Toki meilläkin on näitä ruokia (minun mielestäni mämmi, rosolli jne), mutta tämä onkin nyt täysin subjektiivinen analyysi, joka kumpuaa siitä, että joutuu elämään keskellä sellaista ruokakulttuuria, joka ei täysin tyydytä omia tarpeita... Itse kun menemme kiinalaiseen ravintolaan, tilamme naudanlihaa ohueksi suikaloituna, chilillä ja valkosipulilla maustettuja papuja, erilaisia vihanneksia, vartaita ja mustekalaa.

Mustekala on niin hyvä ruoka-aine, että ostin eräällä kauppareissulla inspiraatio-ostoksena pari kappaletta. Otukset eivät maksaneet kuin muutaman euron! Kotona sitten pyörittelin niitä hetken aikaa ja googletin mustekalan valmistusohjeen. Koska netistä löytyy kaikkea, oli meillä muutaman minuutin sisällä käsissä slideshow, jossa esiteltiin mustekalan perkaaminen. Janne seisoi läppäri käsissä keittiössä ja painoi "next" aina kun minä toteutin seuraavan ohjeen. Periaatteessa mustekalasta poistetaan pää (ja nokka!), selkäruoto, limapussi ja nahka. Loput pilkotaan ja paistetaan (kokemuksen mukaan kunnes lonkerot eivät enää itsestään hyppää haarukasta pois). Hyvää tuli ja teemme toistekin.

Kiinalaisen ruuan puolustukseksi todettakoon, että se valmituu nopeasti ja tehdään tuoreista aineksista. Perusmökin alkeellisessakin keittiössä paikalliset osaavat loihtia monenkymmenen ruokalajin herkullisen aterian. Ja juuri nämä paikat ovatkin yleensä viehättäviä. Keskiverto paikallinen ravintola sen sijaan on aika karu paikka: se muistuttaa usein enemmän yläasteen ruokalaa kuin Michelin-ravintolaa. Pöytäliinat ovat tyypillisesti rikki ja/tai paikattuja ja ruokavälineet tulevat vakuumipaketeissa. Tästä ei kannata hätääntyä: ruoka on yleensä ok, mutta kyseessä ei siis ole paikkaa, jossa haluttaa istua iltaa. Etenkään koska kiinalaiset syövät täsmälleen kello 18-21 ja sen jälkeen ravintola menee kiinni. Länsimaiset taas söisivät ja seurustelisivat mielellään klo 20-23 ja nauttisivat ruuan ja juoman lisäksi palvelusta ja sisustuksesta. Ruokailukulttuurikin on siis monella tavalla erilainen. Toki useamman tähden kiinalaisiakin ravintoloita löytyy, mutta vaikka sisustus on sitten aasialaisen maun mukaan kunnossa ja tämä näkyy ruuan hinnassa, se ei välttämättä näy ruuan laadussa.

En nyt yritä omahyväisesti julistaa länsimaista ruokaa kiinalaista ruokaa "paremmaksi" tai länsimaisia ravintoloita kiinalaisia laadukkaammiksi vaan esittää kärjistetyn rautalankamallin siitä, minkä vuoksi minä suosin länsimaista ruokaa. Minä olen tottunut lihaan, kalaan, perunoihin, leipään juustoon ja maitoon. Niistä tulee kodikas olo. Sama tietenkin pätee kiinalaisiin kiinalaisen ruuan kohdalla. Meidän oudot ruokamme ja ihmeelliset tapamme ovat minun mielestäni "kivaa kulttuuriperintöä" koska olen oman taustani aivopesemä. Ymmärrän kyllä, että kiinalaisille heidän oudot ruokansa ovat samanlaisia perinneruokia, joista heille tulee kotoisa olo. Fakta vain on, että olen tuhansien kilometrien päässä kotoa ja minun pitää tarjolla olevista aineksista raapia itselleni silloin tällöin palanen kotimaata. Vaikka paikallisella ruualla elää ruumis, sillä ei elä (suomalainen) sielu.

Summa summarum: länsimaiset haluavat näemmä pohjimmiltaan syödä länsimaista ruokaa omilta lautasiltaan kun taas aasialaiset suosivat paikallisia herkkujaan yhteispöydästä. Sen verran olen kiinalaistunut, että pidän maustettua ankankaulaa nykyään ihan sipsien veroisena välipalana (siitä järsitään lihat nikamien päältä) ja ostan aamiaisen mieluumminen katukojusta kuin leipomosta (parasta on minipannarin kokoinen taikinakiekko, jonka sisälle on paistettu kinkkua ja kananmunaa). Ja sen verran olen länsimaalainen, että haluan yhden aterian päivässä ihan vain itselleni: syödä mitä itse haluan rauhassa omalta lautaseltani.

2 kommenttia

kommentoi

Ensimmäinen kerta Pekingissä

21.09.2011 - 14:02

Edellisessä kirjoituksessa haaveilin, että mopon stereoista raikaisi Lauri Tähkä. Noh monta kertaa täällä on saanut nauttia paljon paremmasta äänenlaadusta: useat ravintolat ja baarit soittavat suomalaisten mieliksi suomalaista musiikkia. Joissain ravintoloissa suomalaiset iskelmät ovat taustamusiikkina (Heidi's) ja toisissa suomalaiset saavat valita musiikin ihan itse (Nana's). Paras on kuitenkin ollut Löwenburg, jossa talon Filippiinobändi on opetellut esittämään useita suomalaisia kappaleita (TikTak - Lopeta, Paula Koivuniemi - Aikuinen nainen, Teräsbetoni - missä miehet ratsastaa). Family Firessa rakastimme eniten sitä, että he todella paneutuivat asiaansa: ääntäminen parani joka kerta ja biisit vedettiin semmoisella tunteella, että ihme, ettei Suomeen asti kuulunut. Nyt on ystäviemme komennus kuitenkin päättynyt ja he ovat lentäneet Filippiinien kautta seuraavalle työpaikalleen Malediiveille (vinkiksi sinne matkustaville). Me taas olemme juuttuneet bändittömään tilaan ... mutta vain hetkeksi! Musiikillisesti lahjakkaat suomalaiset ovat nyt onneksi astuneet täyttämään tämän tyhjiön. Aiemmin Jannena tuntemanne johtaja ottaa varmaan kohta taiteilijanimen, josta Andy McCoykin tulee olemaan kateellinen ja kommenttikenttä täytyy keikkakutsuista. Sen kanssa täytyy vain elää... Hetki menee kuitenkin ennen kuin bändi saa treenattua koko settinsä kasaan vaikka hulppeat keikkatilatkin on jo valmiiksi katsottuna. Siihen asti täytyy tyytyä laulamaan itse Pleikan tahtiin tai kuten viime lauantaina: kuorossa.

Viimeiset kolme viikkoa ovat menneet käsittämättömän nopeasti ja onnellisesti koska Heli ja Minna olivat täällä. Ensimmäiset päivät vietimme Pekingissä, yhden viikonlopun Shanghaissa ja lopun ajan Suzhoussa.

Tytöt lensivät suoraan Pekingiin, mutta minä matkustin sinne luotijunalla. Luotijunat kulkevat nyt vaaatimatonta 300 km/h kesän onnettomuuden jälkimainingeissa, mutta ovat siistejä ja käteviä. Junamatkustaminen Kiinassa muistuttaa lentokonematkustamista laukuntarkastuksineen ja huippumoderneine portteineen. Laiturille pääsee tasan 10 minuuttia ennen junan lähtöä ja vaunusi pysähtyy millilleen siihen, mihin se on laiturilla merkitty. Toisin kuin VR:llä, lähtevien junien taulu Pekingissä ilmoitti joka ikisen junan lähtevän "on time" mikä aiheutti suomalaissa hämmästyksensekaista kateutta. Ensimmäiset kaksi yötä vietin perinteisessä kiinalaiskaupunginosassa ja vanhassa Hutongissa olevassa hotellissa. Nukuin kiinalaisessa sängyssä, join teetä ja ajelin rikshalla. Sitten likat saapuivat ja muutimme modernimpaan hotelliin aivan nähtävyyksien tuntumassa.

Pekingissä kävimme Kielletyn kaupungin lisäksi katsastamassa oppaan kanssa Kiinan muurin ja Cuandixian muinaisen kylän. Catherine oli oikein hyvä opas ja kuskin kanssa oli helppo kiertää kaukaisissakin kohteissa. Mutianyu valikoitui Kiinan muurin pätkäksi koska siellä on vähemmän trafiikkia kuin suosituimmassa kohteessa ja koska Mutianyussa on kondolihissi! Kondolihissi vie kuitenkin vain muurin päälle. Se ei suinkaan tarkoita etteikö luvassa olisi kiipemäistä. Koska halusimme innokkaina kokea Kiinan muurin niin marssimme 450 askelta ensin vuoren päällä olevaan torniin ja siitä sitten vielä "vähän ylös". Täytyy kyllä sanoa, että mongolihyökkääjät ovat olleet pirun motivoitunutta sakkia. Itse en olisi sotavarusteissa päässyt edes muurin juurelle saakka, saatika sitten päälle asti. Vahtitorneissa on pylväät lähitaistelun mahdollistamiseksi ja muuri on niin leveä, että hevosilla mahtuu ratsastamaan. Heppaparat, sotilasparat ja muurariparat.

Cuandixia taas on perinteinen, kiinalainen kylä vajaan sadan kilometrin päässä Pekingistä. Vanhimmat talot ovat Ming-dynastian ajalta (1368-1644). Cuandixia oli vallan hauska paikka kiertää: tiiviisti rakennettujen talojen sisäpihoilla on nykyään usein ravintola. Keli oli kuuma, mutta jaksoimme kiertää kylän ja kiivetä näköalapaikoille. Paikallinen lounas oli tyypillinen kiinalainen maalaislounas: yhden hengen valmistama, herkullinen ja halpa.

Kielletty kaupunki oli edelleen niin kielletty, että rakennuksia pääsi ihastelemaan vain ulkoapäin. Aukiot ovat isoja ja ihmisiä on paljon. Historiaa elävöittävä opas olisi varmasti saanut loihduttua paikasta mielenkiintoisen, mutta kolme janoista turistia näki siinä vain Saharan. Samoin Kesäpalatsi muistutta arkkitehtuuriltaan ja puutarhoiltaan kovasti Suzhoun klassisia puutarhoja joten kamera ei käynyt ihan tauotta... Pekingin ankkaakin söimme, mutta ensi kerralla tilaamme hapaimelää kanaa ;-)

Shanghaissa katsastimme molemmat baarikadut ja kaksi kopiomarkettia. Ostimme kahdessa päivässä enemmän käsilaukkuja kuin normaalisti kahdessa vuodessa joten markkinat palvelivat jälleen tarkoitustaan. Suzhoussa kävimme läpi tyypilliset turistikohteet, mutta etenkin suosikkiravintolamme. Nyt on olo orpo kun Heli ei ole enää juttuseurana aamusta iltaan vaan jupisen täällä itsekseni tyhjässä asunnossa. Töitä riittää tolkuttomasti joten seuraavaan lomaan mennessä olen taas aivan valmista kamaa. Lokakuussa ekspatit poistuvat maasta itsenäisyyspäivän vuoksi ja meidän perhemme vierailee Vietnamissa.

Työnteon lisäksi aika kuluu juhliin valmistautuessa. Lasten koulu täyttää 15 v ja sen kunniaksi on viikonloppuna kunnon kokkarit. Pukeutumisohje on "muodollinen" joten iltapukukadulle (kyllä, joka asialle on oma katu tai kaupunki) on ollut asiaa useaankin otteeseen ja kynnet, hiukset ja korut on tietysti pitänyt saada päivitettyä samaan tyylisarjaan. Pikkujouluihin olisi nyt kerrankin päällepantavaa kunhan sinne vaan ehtisi! Saavumme Suomeen joulukuun puolivälissä ja kiitos koulun superpitkän loman ehdimme lasten kanssa viettää kotimaassa lähes 6 viikkoa! Voin sanoa, että se tulee tarpeeseen. Seuraava postaus siis aiheesta "mitä Suomesta kaipaan" (mä annan vinkin: töitä).

p.s. Sehän saattaa olla vaikea käsittää, miten joku haluaa töihin vaikka asuu paikassa, jossa kuukauden sisään mahtuu kolmet olutfestivaalit. Enemmän työn kaipuusta ensi kerralla, mutta olutfestivaaleja täällä riittää. Kunshanin "October"festit alkoivat elokuussa ja nyt syyskuussa kaljankittaus siirtyi kotikaupunkiimme. SE suomalaisilla ja kiinalaisilla ainakin on yhteistä.

Klikkaa kuvaa päästäksesi ihailemaan syksyn lomaotoksia Pekingistä, Suzhousta & Shanghaissa

1 kommentti

kommentoi

Country driving

19.08.2011 - 09:03

Kiinalaisesta liikenteestä voisi kirjoittaa kappalekaupalla: liikennesäännöt jätetään tyynesti omaan arvoonsa kun toista miljaria ihmistä yrittää päästä haluamaansa kohteeseen. Motarilla ohitellaan oikealta pientareen kautta, vasemmalle käännytään punaisilla ja päin punaisia ajetaan jos ollaan tekemässä uukkaria.

Mopoillessa tottuu siihen, että ajelee mopokaistaa vastaantulijoiden suuntaan koska ei jaksa kiertää liikenteenjakajia risteyksestä asti ja siihen, ettei kukaan vastaantulijoista käytä valoja koska säästää sähköä. Kypärä unohtuisi helposti "koska ei kellään muullakaan ole" ellei lukisi paraikaa Mary Roachin kirjaa "Stiff". Mopoon onnistuu myös pakkaamaan nykyään helposti kolme ihmistä, pari kauppakassia (jalkoihin), repun, käsilaukun (peräluukkuun) ja muuta tavaraa (penkin alle). Muutaman kerran on mieleen tullut myös, pitäisikö meidänkin mopoon saada stereot (koska muillakin on). Oishan se komeaa körötellä Singalla niin, että suomipop raikaisi korttelin kuuluvuuslueelle:

"Ei enää elätä, isäni pitkät pellot

Ei enää elätä, äitini notkuva pöytä

Niin kauan, kun minä pysyn tältä tieltä poissa

Niin kauan mullon ikävä sua

Ja mä pyydän sua pysymään poissa

Ennen pitkää on taas lokakuu..."

Sitä ennen pitää ainakin korjata isompi mopo niin, että se edes kulkee. Loman jälkeen kuumassa tallissa kesän viettänyt rakkine ei suostunut pukahtamaankaan (onneksi se on Jannen mopo). Koska vempele on alle vuoden vanha, on korjaus ilmainen, mutta korjaajalle pitää maksaa matkakulut 3 euroa (vaihtoehtoisesti mopon olisi voinut viedä pajalle). Yhtenä päivänä kerkesin jo luulla pikkumoponkin hajonneen koska siitä aina kaasua painaessa kuului selkeä vinkuna. Ääni vaimeni aina hidastettaessa. Noin kolmen korttelin jälkeen vihdoin paikansin ongelman: EDELLÄ menevä mopo veteli viimeisiään! Aina kun kaasutin eli sain sitä kiinni, ääni voimistui ja kun taas hölläsin kaasua eli jäin jälkeen niin ääni hiljeni. Se "vika" oli siis halpa korjata: käännyin eri suuntaan kuin edellämenijä.

Kiinassa liikkuminen on niin keskeinen teema, että Peter Hessler on nimennyt yhden Kiina-kirjansa nimellä "Country driving". Kirjan aiheena on autoilu Kiinassa ja kirja rakentuu kolmen laajan teeman ympärille: muuri, kylä ja tehdas. Ensimmäisessä osassa Peter kuvailee ajokortin hankkimista, auton vuokraamista ja automatkoja muurin eri osille. Kyläosassa taas keskitytään Pekingin ulkopuolella sijaitsevaan kyään, josta Peter hankkii kesämökin tapaisen. Viimeisessä osassa käsitellään tehtaiden muodostumista Kiinan eri osiin, tehdaskyliä ja kyliä, jotka erikoistuvat aina yhden tuotteen tuottamiseen. Hesslerin kirjoja voi kyllä lämpimästi suositella kaikille, jotka haluavat kurkistaa kiinalaiseen ajattelutapaan. Hessler kuvaa kohtaamiaan tilanteita toimittajamaisen realistisesti, mutta myös lämpimästi ja henkilökeskeisesti. Tästä kirjasta nautin erityisesti kylä-teemasta koska se on sellainen ympäristö, jota on ulkomaalaisena hyvin vaikea päästä kokemaan. Usein kun kiinalainen meininki alkaa nostamaan omaa verenpainettani, muistutan itseäni siitä millaisessa ympäristössä monet näistä ihmisistä ovat kasvaneet ja tottuneet toimimaan. Saahan siinä sitten länkkäri vaatia kapitalismin pelisääntöjen tuntemista pää punaisena, mutta siitä ei päästä mihinkään, että lähtökohdat ja täten edellytykset toimimiseen ovat aivan erilaiset.

Deborah Fallows taas kirjassaan Dreaming in Chinese kertoo kokemuksistaan ekspatriaattina olemisesta Kiinan kielen kautta. Kirjan idea on ihastuttava ja kirjoitustapa myös. Deborahilta opin, että kiinalaiset eivät käytä kohteliaisuusfraaseja kuten "please" omassa kielessään eivätkä siten myöskään englannissa koska ymmärtävät ystävänsä niin läheisenä osana itseään: eihän kenenkään mieleenkään tulisi pyytää itseltään jotain vaan ottaa vain! Deborah kuvailee myös täydellisesti sen hämmennyksen jota länkkärit tuntevat kun kukaan ei noudata mitään sääntöjä, mutta vartijoita ja ohjeita sekä kieltoja ovat kaikki paikat täynnä. Hyvin, hyvin äkkiä sitä itsekin oppii a) olettamaan etteivät ainakaan kiellot koske minua b) jyräämään ja c) joustamaan. Liikenteessä jaksan aina hämmästyä jos joku jostain syystä pysähtyy koska oletusarvoisesti sääntöjä ei noudateta. "Mene nyt vaan!!!"

Aina silloin tällöin näihin meidän lähiristeyksiin ilmestyy (paljon) liikennepoliiseja. Poliisit päivystävät yleensä ruuhka-aikoihin aamulla ja illalla. Yhdessä risteyksessä saattaa hyvinkin olla neljäkin poliisia "kuria pitämässä". Ensimmäisen kerran kun poliisit ilmestyivät katukuvaan, hoidin oitis mopojen rekisteröinnit kuntoon. Alussa myöskin hieman katsoin ajanko väärään suuntaan, päin punaista tai ilman kypärää. Noh kaikki tämä muuttui nopeasti. Parin viikon tarkkailun jälkeen aloin ihmettelemään mitä virkaa niillä poliiseilla oikein on kun autot ajavat päin punaisia ja poliisit vain laiskanlaisesti puhaltavat pilliin ja saattavat huitoa kädellä. Kerran kuitenkin liikenteenohjaajan kohdatessani kiltisti odotin mopolla valojen vaihtumista ja jouduin tekemään kunnon lenkin kadun päästä päähän ennen kuin pääsin kääntymään kaupan pihaan (vasemmalle) liikenteenjakajien johdosta. Seuraavalla kerralla päätin sitten kokeilla onneani, ajelin pokerina suojatietä ensin vikasuuntaan yli ja sitten olin jatkamassa mopokaistaa väärään suuntaan. Poliisi tietysti pystäytti minut ja pudisteli päätään ja huitoi muualle. Minä taas huidoin kaupan suuntaan, puhuin englantia ja intin. Ja kappas vaan - matka jatkui juuri niin kuin olin toivonut! Täällä siis löystyy liikennekurin lisäksi auktoriteettikunnioitus.

Kiinassa asumisen jälkeen lähdimme hieman naureskellen ajelemaan vuokra-autolla Amerikanlomalla: "osataankohan sitä ajaa normaalisti enää ollenkaan". 1,5 viikon ja monen, monen tuhannen kilometrin ajamisen jälkeen jossain Death Valleyä lähestyessämme isä hihkaisi kuitenkin tyytyväisenä takapenkiltä "Nämä olivatkin sitten ensimmäiset valot joihin minun tyttäreni pysähtyi!" Osaan siis.

p.s.

Janne taas sivistää itseään historiankirjoilla ja luki ensin mun hyllystä Villijoutsenen tarinan ja jatkaa nyt Puolueella. Yritämme muistaa raportoida näistä kiinakirjoista aina viimeiselle sivulle päästyämme. Hyllyssä ja Kindlellä on kymmeniä Kiinan ihmisistä, elämästä, taloudesta, politiikasta ja historiasta kertovia opuksia.

p.p.s. Kiitokset kommenteista!

Heli N: Kiinassa ei kyllä tule tylsää - vaikka välillä täytyy ihmetellä pitääkö kaiken jännityksen nostaa aina verenpainetta niin huikeasti ;-) Kyllä täällä eläminen plussat ja miinukset ynnätessä vielä reippaasti plussan puolelle jää :-)

Anonyymi 5.8.: Totta joriset. Äkkiä sitä taas tottuu Kiinaan ja alkaa nauttimaankin arjesta. Ensimmäisinä parina viikoina ei paljoa naurattanut, mutta kyllä tämä on tästä taas riemuksi muuttunut. Ainut pelko on, että kyynistyy vastoinkäymisten kanssa niin lopullisesti, ettei osaa enää ottaa hyvääkään palvelua vastaan murisematta ja nenää nyrpistelemättä. Postiin ja pankkiin lähteminen ovat aika varmoja tapoja pilata hyväkin päivä ja siinä kyllä koetellaan hardcore-positiivarinkin hermoja. Parin käynnin jälkeen valtion virastoihin ei lähde ollenkaan hoitamaan asioita vaan suurena marttyyrinä ilmoittaa, että uhraa jälleen aamun elämästään, sitten kärsii virastossa ja julistaa kaikille ryntäävänsä terassille kaljalle HETI kun sieltä pääsee pois ... yleensä "ne ryssii sen kuitenkin"-ennustuksen käyvät toteen ja sitten pääsee sanomaan, että "mä arvasin"!!! ;-)

Bansku: Kaikki HongKongissa käyneet ystävämme ovat kehuneet paikan maasta taivaaseen eli sillä on täällä mannerkiinassa maine paikkana, jollainen Kiinan pitäisi mielestämme olla ;-) Kateeksi käy kyllä jos englannilla ja länsimaisilla kirjoitusmerkeillä pärjäätte!

Katja: Juu tämä snobiviestintä häiritsee kyllä itseänikin, mutta välillä täällä on otettava aika jyrkkä linja jos haluaa yhtään pärjätä. Kiinassa ei automaattisesti voi luottaa sellaisiin asioihin kuin Suomessa. Vastaavassa uimahallitilanteessa Suomessa olettaisin kyllä, ettei henkilökunta jätä uimataidotonta lasta yksin. Täällä on tottunut siihen, että kouluttamaton ja matalapanlkkainen henkilökunta hyvin usein pesee kätensä tasan siinä kohtaa missä heidän tehtävänsä loppuu. Terveen järjen käyttöä ei palvelutyöpaikoilla harjoiteta eikä se kuulemma ole aina edes sallittu (kärjistetysti). Asiaa hankaloittaa vielä se, ettei ole yhteistä kieltä ja molempien kielet (Suomi ja Kiina) kuulostavat ulkopuolisen korvaan tylyltä tappelemiselta (Amerikkalaisia tämä jaksaa huvittaa).

Sara: Sellaista asiaa ei tunnu koskaan olevankaan kuin kiireetön ihminen :-) Jokaisessa elämäntilanteessa aktiiviset keksivät itselleen touhuttavaa. Sama pätee tähän ekspattitouhuun: aika äkkiä alkaisi ahdistamaan ellei olisi omia rutiineja ja omaa elämää. Miehen ja lasten odottaminen kotiin ei todellakaan ole mikään terve tapa viettää vuosia elämästään ;-)

Ulla: Kiva että matkakertomus oli kiinnostava. Seuraavaksi pitäisikin kirjoittaa Amerikanlomasta...

1 kommentti

kommentoi

Kiinan koiruuksia

19.08.2011 - 07:10

Uutisia Kiinasta:

"Under the new rules, pet dogs will be banned from public places such as parks, squares and shopping malls. Residents who take dogs to public venues "would be advised to leave." And in the case of attacks, dog owners would be responsible for all medical bills, lost wages and other compensation, the report said.

Dog attacks have been one of the biggest causes of complaint for the residents of Jiangmen.

A total of 12,014 people were injured by dogs last year and 42 people had died from rabies between 2008 to 2010, the local health authority told Xinhua."

Koska ihmiset eivät siis osaa kasvattaa koiriaan ja koirat hyökkäävät ihmisten kimppuun, ratkaisuksi keksittiin lopettaa "luvattomat" (rekisteröimättömät) koirat heti tavattaessa. Joissain kaupungeissa koirien hyökkäykset ovat melkoinen terveyshaitta ja maassa kuolee yhä tuhansia ihmisiä rabiekseen vuosittain. Koiranomistajat eivät luonnollisesti ole innostuneet Kiinan suunnitelmista ja vastalausemyrsky on nyt saanut viranomaiset harkitsemaan muita keinoja. Jokatapauksessa olen onnellinen, ettei Ronda ole Kiinassa. Suzhoussakin koirat on lain mukaan pidettävä kiinni, mutta suurin osa kyllä juoksentelee vastaan vapaana. Koiria ei systemaattisesti rokoteta kuten Suomessa ja suurin osa ihmisten rabiestartunnoista tulee koiran puremasta. Rabies johtaa aina kuolemaan ellei hoitoa aloiteta 24 tunnin sisällä tartunnasta.

Lääkeyhtiöt ovat Kiinassa yhtä hyvässä maineessa kuin maidonprosessoijat joten rokotuksen saaminenkaan ei vielä turvaa terveyttä. Viime vuonna kiinalainen rabiesrokote vedettiin markkinoilta ilman sen kummempaa selvitystä syistä.

Nähtävästi pitäisi käydä hakemassa se länsimainen versio rokotteesta vaaran varalle.

1 kommentti

kommentoi

Helpottaa

05.08.2011 - 06:00

Ajattelin, etten uskalla allaolevaa postata ennen kuin minulla on taas jotain positiivista sanomista tästä paikasta. Uusille tulijoille olen hehkuttanut Kiinan viihtyvyyttä ja syksyllä saapuville kavereille pitänyt mittavia markkinointipuheita eksoottisesta Kiinasta. Sitten olen yhtäkkiä itse, että "Blaaah! Paetkaa! Menkää kotiin kaikki jotka vain pystytte! Syökää ruisleipää, kävelkää metsässä ja olkaa onnellisia. Uima-altaalla on kuulkaas tylsää!" Noh, nyt alkaa helpottamaan. Pari viikkoa Kiinassa ja olen jälleen tottunut siihen, ettei minua ymmärretä eikä puhutella. Hakeudun niihin paikkoihin missä muutkin eksoottiset otukset pörräävät. Heidi hymyilee ja tuo kylmää (ei mikään itsestäänselvyys tässä maassa) valkoviiniä ja herkullista ruokaa. Bluukkarin tarjoilijat tuntevat länkkärien logiikan eivätkä mene paniikkiin kun tilaus on pelkkää juomaa ja vielä kylmänä. Starbucksilla saa juuri sellaista kahvia kun haluaa ja kaupan päälle vielä toimivan (kiinalaisen) nettiyhteyden. Joten kyllä täällä asua voi kunhan tietää, että täältä pääsee säännöllisesti länsimaihin lataamaan akkuja ja ostoksille.

Eilen tein aamun töitä ja lapset katsoivat DVD-elokuvia. Ayi tuli päivällä siivoamaan ja illalla Artun lapsenvahdiksi. Kävin kuntosalilla kipittämässä juoksumatolla (ulkona on aivan liian kuuma liikkua) ja sitten suuntasimme Starbucksille. Jääkylmän soijamaitolatten jälkeen mopoilimme vielä Bluukkarin terassille ennen kotiinpaluuta klo 21 jälkeen. Saana oli tohkeissaan kun pääsi mukaan ulkoilemaan ja iPad viihdytti tyttöä kun itse luin sosiologian metodeja (finding orienting concepts).

Mopolla kelpaa kyllä pärrätä näissä lämpötiloissa. Kotiin ajellessamme vastaan sattui useita perin kiinalaisia asioita: ruokakärry, joka oli kyhätty äänekkäänpuoleisen ja vanhanmallisen mopon päälle (siellä ne nuudelit pomppivat); katugrilli, joita ilmestyy katujen varsille pimeän tultua erilaisia vartaita tarjoamaan; ihmisiä mopoilemassa ilman kypärää ja/tai valoja; vähäpukeisia tyttöjä ja kalliita autoja paikallisen karaokediskon sisäänkäynnin luona; sekä tietysti kiinalaista musiikkia ja kiinalaisia hajuja. Siinä me sitten varsin kotoisasti kurvailimme kuten olisimme olleet täällä aina. Suzhou alkoi taas pikkuhiljaa tuntumaan ihan ok paikalta.

Janne on tällä viikolla Suomessa mukanaan piii-iiitkä lista tavaroista joita haluamme tuliasiksi (lue: joita ilman ei kannata yrittää kotiinpaluuta). Kirjojen, lehtien, lankojen, kosmetiikan ja lelujen lisäksi kaipaamme tietysti ruisleipää. Jahka saalis on jaettu, teen inventaarion mitä vielä tarvitsemme ja sitten alan ahdistelemaan seuraavia tulijoita listoineni. Onneksi noita tulijoita piisaa eli tänä syksynä ainoastaan lokakuulle ei vielä ole vahvistettu vieraita, mutta lokakuussa käymme itse lomalla (kuten KAIKKI muutkin ekspatit). Ystävien tuloa tänne odotetaan enemmän kuin joulupukkia koskaan. Työmotivaatio on ollut nyt korkealla kun hommia pitää saada tehtyä varastoon ennen humputusviikkoja.

Tänään vien Artun kaverin luo leikkimään ja Saanan ulkoaltaalle uimaan. Saanan uidessa saattaa itse saada jopa töitäkin tehtyä (elleivät kirjan sivut liimaudu kiinni). Lämpötila ei ole nyt lomaltapaluun jälkeen laskenut alle 30 asteen ja on hankala sanoin kuvata kuinka kuumalta kostea helle tuntuu. Hengittäminenkin tuntuu uimiselta ja caprit ovat aivan liian peittävä vaate. Pimeän tultua terassilla voi jo istua kunhan on tarpeeksi vähän päällä. Päiväsaikaan joutuu pukeutumaan lähinnä suojautuakseen auringolta. Aurinkorasvan kerroin on 70 ja silti kaikilla on rusketusraidat. Tervetuloa kokemaan kesä Kiinassa ;-)

1 kommentti

kommentoi

Kulttuurishokki?

05.08.2011 - 04:40

Tänä vuonna päätimme viettää kesäloman autoillen Amerikan länsirannikolla. Reittisuunnitelma oli Los Angeles - Las Vegas - Grand Canyon - Death Valley - San Francisco - Napa valley - North Coast of California - Oregon Coast - Seattle, Washington (matkasta seuraava postaus). Upean neljän viikon jälkeen edessä oli sitten paluu Kiinaan. Yhtäkkiä tajusimme taas kirkkaasti millä tavalla Kiina on erilainen on länsimaat. Puolessa vuodessa Idässä ehdimme jo tottua kaikkeen ja turtuakin outouteen. Länsiloman jälkeen fiilis on kuin joku olisi lyönyt märällä rätillä.

1. Luonto.

Suomessa on oikeasti luonto jokapaikassa. On puita, jokia, järviä ja peltoja. Amerikassa on runsaudenpulaksi saakka kansallispuistoja ja henkeäsalpaavia maisemia: vuorotellen löytyy rantaa, aavikkoa ja vuoristoa. Kiinassa ei ole. Tai saattaa ollakin, muttei täällä. Itärannikon kasvukaupungeissa on taloja, teollisuusalueita ja moottoriteitä. Useampi bambu ryhmässä lasketaan metsäksi ja isonkin puiston ympäri kävelee kymmenessä minuutissa. Uimaan ei pääse, ellei kaiva lompakosta isoa rämpylätukkoa ja löydä länsimaista hotellia, joka hyväksyy ei-yöpyjiä asiakkaiksi.

2. Ihmiset

Amerikkalaiset sanovat "excuse me" jos ovat jonossa jonkun _edessä_ ja pyytävät anteeksi jos seisovat kirjakaupan hyllyn edessä niin, ettei takanaoleva näe yhdellä silmäyksellä koko tarjontaa. Hotellissa ja rannalla ihmiset tervehtivät toisiaan "good evening" ja hississä kysyvät kohteliain sanakääntein mitä hissinnappia haluat painettavan ja voivatko he mahdollisesti auttaa laukkujen kanssa. Yksi rouva jopa toi minulle hotelliaamiaisella paahtimesta leipäni lautasella koska olin hakemassa Artulle silläaikaa maitoa.

Koneesta ulos astuessa mieleen muistui, että täällä ovat asian toisin: Ihmiset ryysivät toistensa yli koneesta ulos päästäkseen eikä kenekään suusta kuulunut "sorry". Matkalaukkukärryjä pukatessa olisi helposti voinut kuvitella, että osallistuu johonkin kilpailuun...

Nyt ei kannata alkaa mulle tämän vaahtoamisen keskellä lässyttämään, että amerikkalaisten ystävällisyys on feikkiä. Ei sillä ole väliä!!! On pirusti mukavampaa olla kun kanssaihmiset ovat hymyileviä ja kohteliaita.

Jollekin voi myös tulla mieleen, että "voithan sinä olla kohtelias vaikkeivät muut ole". Väärin jälleen. Kiinassa saa jonottaa hissiin koko vuorokauden jos odottaa kiltisti omaa vuoroaan. Jatkuva kohteliasuuksien lateleminen taas aiheuttaa täällä yleistä hämmennystä kaikissa ja kuulostaa yksipuolisesti toteutettuna typerältä nöyristelyltä.

3. Asiakaspalvelu

Kun Suomen "asiakaspalvelukulttuurista" muutta Kiinaan, järkytys ei ole yhtä iso kuin Amerikasta Kiinaan tullessa.

On yllättävän virkistävää kun kaupan henkilökunta kohtelee asiakasta kuninkaana. Jo ovella kuuluu "Welcome!" ja hetken päästä joku ystävällinen ihminen ilmestyy sanomaan, että jos hän voi olla avuksi niin kysy vain. Kahvia ja ruokaa tilatessa kaikki henkilökohtaiset mieltymykset otetaan huomioon ja lähtiessä toivotetaan aina hyvää päivänjatkoa. Kahvia tullaan kaatamaan lisää joka käänteessä ja palvelu tapahtuu hymyilleen.

Paluulennolla San Franciscosta Shanghaihin YKSIKÄÄN lentoemäntä EI KERTAAKAAN sanonut "kiitos" tai "ole hyvä". Tämä kokemus sen jälkeen kun oli 4 viikkoa kuunnellut "My name is Jessica and if there is ANYTHING I can help you with, just let me know!". Kumma homma ellei niin naurattanut saapua Aasiaan.

Ensimmäisenä päivänä Kiinassa sitten suuntasimme ruokakauppaan. Koko reissusta selvisi ihan mainiosti ilman yhtään ainutta kohteliaisuutta hedelmänpunnitsijan tai kassan kanssa. Illan tukkureissulla taas säädettiin kiinalaiseen tyyliin puolisen tuntia maksamisen kanssa. "2 yhden hinnalla" tarjous toimii Kiinassa niin (nyt sen tiedän), että ostat yhden tuotteen ja SAAT LAHJATISKILTA TOISEN. Vain joku länsimainen Prismassa asioinut moukka menisi kassalle siis KAHDEN tuotteen kanssa koska niistä laskutetaan molemmat ja sitten päädyt "2 yhden hinnalla" tarjouksesi kanssa neljä tuotetta kainalossa. Nooh, länsimainen moukkahan ei tähän alistu vaan vaatii että lasku korjataan alkuperäisen ajatuksen mukaiseksi. Tähänhän saadaan taas sekoitettua kassan lisäksi esimies ja muutama muu asiakas. Lopputulos on toivotunlainen (kun on soitettu pari puhelua ja hommattu tulkinapua), mutta kuitin korjaaminen kestää parikymmentä minuuttia koska aiemman ostotapahtuman JOKA IKINEN kirjaus perutaan yksitellen ja lyödään hetken päästä uudestaan... Tässä vaiheessa olet valmis poistumaan vaikka kahdeksan tuotteen kanssa kunhan pääsisit ilmastoituun autoon.

Eihän tämä kaikki olisi niin vakavaa ellei olisi juuri kuukauden ajan saanut muistutusta siitä, että ASIAT VOISIVAT OILLA TOISIN! Asiakaspalvelu voisi toimia ja asiat voisivat sujua jos vaan löytyisi halua. Sen sijaan joka paikassa säädetään iso osa koko päivästä vain koska se säätäminen tuntuu olevan normi...

Tiistaina sitten suuntasimme uimaan. Kiinassa sekään ei ole hermolepoa. Edellisen yön ukkosen johdosta altaalla oli lappu, että se aukeaa vasta klo 14 eikä klo 13. Toki henkilökunta ilmestyy paikalle vasta silloin kun altaan on määrä aueta eikä aiemmin laittamaan sitä kuntoon... Noh klo 14 selviää, ettei altaaseen pääse ennen klo 17 koska sitä siivotaan. Armottoman inttämisen jälkeen "miksi nuo saavat olla altaassa pelaamassa rantapallolla?" (koska ovat henkilökuntaa) ja "millä tavalla allas on likainen" (pari lehteä on länkkäreille hengenvaarallista) joudumme luovuttamaan, mutta Anu saa uhreasti neuvoteltua koko porukan sisäaltaalle, jotta lapset pääsevät edes jonnekin polskimaan. Siellä sitten törmäämme kungingasesimerkkiin terveen järjen puuttumisesta. Arttua ei meinata millään päästää naisten puolelle vaatteita vaihtamaan koska on ilmiselvästi mies. Mitkään "SE ON NELJÄ VUOTIAS"-argumentit eivät runsaaseen henkilökuntaan pure joten ainut vaihtoehto on päättäväinen jyräys. Otan Arttua kädestä kiinni ja vien naisten pukkariin nopeasti ennen kuin kukaan älyää hypätä väliin. Nähtävästi henkilökunta sitten arpoo kuka raukka joutuu menemään perään ja korjaamaan tämän suuren vääryyden. Nuori kiinalainen nainen ilmestyy pukkariin ja ottaa Arttua harteista kiinni ja selvittää samalla ymmärrettävällä englannilla, että pojan on mentävä miesten pukuhuoneeseen, jossa henkilökunta voi vaihtaa hänelle vaatteet. Tässä vaiheessa täydellisen huumorintajuton länsimainen snobi sanelee äänekkäämmällä englannilla vapaasti käännettynä "EI! SINÄ ET SITÄ VIE! KUN OLETTE VAIHTANEET NE VAATTEET NIIN MIHIN TE SEN SITTEN LAITATTE? SE EHTII HUKKUA TUONNA ALTAASEEN ENNEN KUIN MINÄ EHDIN PAIKALLE! JA SINÄ ET MINUN LASTANI HUKUTA!". Tilanne ratkesi niin, että sovin vieväni Artun reippaanlaisesti naisten pukkarin läpi. Turha tulla minulle tarjoamaan jäsenyyttä ko. klubiin...

4. Sensuuri

Sitä ehtii unohtaa kuinka ihana asia vapaa tiedonjako on ... kunnes siitä nauttii kuukauden ajan. Kun on koko loman surffaillut onnellisena Facebookissa, blogeissa, uutisissa ja YouTubessa ilman "the page does not exist"-ilmoituksia niin VPN:n käynnistäminenkin nostaa verenpainetta. Elämä Kiinassa tarkoittaa, että sananvapauteen pääsee käsiksi vain kikkailemalla ja siihen palaa aikaa.

5. Hygienia

Yksi loma-ajan lempipuheenaiheistani oli kuinka ihania kaikki vessat olivat. Peräkylän minibaaristakin löytyi siisti pönttö ja käsipaperia. Nyt olemme jälleen palanneet paikkaan jossa lattiareijät siivotaan mopilla eikä painepesurilla eikä pönttöön koskeminen tulee kysymykseenkään. Lattiareikävessat eivät itse asiassa ole ollenkaan huono juttu, mutta yleinen hygieniantaso on. Tästä en edes jaksa kirjoittaa loputonta (kyllä, loputonta) esimerkkilistaa vaan tyydyn toteamaan, että julkiset paikat ovat likaisia, haisevia ja roskaisia.

Kyllä. Tämä on vali-vali-valikirjoitus. Koen olevani siihen oikeutettu koska suurin osa kirjoituksista ovat kuitenkin positiivisia. Ja koska nyt nyppii. Viis siitä että olen itse kuin sitruunan nielaissut prinsessa. Kulttuurishokissa ei objektiivisuudelle ole tilaa.

Kirjoitan sitten joskus toiste (paremmalla päällä) huomaavaisesta asiakaspalvelusta (Heidi's), mukavista myyjistä (Starbucks), avuliaista ihmisistä (Ally), luksuselämästä (ayi) ja mukavasta meiningistä (ekspattiyhteisö). Tämä viikko ei ole kiitollisuusviikko. Tämä viikko on synkistelyviikko. Ei sovi pilata sitä katselemalla kolikon toista puolta...

4 kommenttia

kommentoi

Ronda

04.08.2011 - 06:58

Rondalta tuli sähköpostia. Taivas kun poika näyttää komealta Sirpan hoivassa! Tässä Sirpan ottama kesäkuva onnellisesta rakkaastamme.

1 kommentti

kommentoi